Annetaan koehenkilölle Down by the Laiturin pressikortti,
kynä ja lehtiö. Käsketään se katsomaan ja kuuntelemaan
yhtyeitä, joista se tietää korkeintaan nimen ja ehkä pari
biisiä. Toivotaan, että se näyttää uskottavalta. Katsotaan,
mitä se saa aikaan.
Kåren – Elohopeaklubi – Perjantai
7.6.2002
Kello on 21.45 perjantai-iltana ja DBTL:n Elohopea-klubi
Kårenilla on alkamaisillaan. Muistan paikan entuudestaan sen
ylevistä seinämaalauksista, ja huoneilmakin on tutun
tunkkainen, vaikka salissa on vasta 7 ihmistä, joista ehkä 3
parasta aikaa tupakoi. Kuitenkin Hämeenkadulla Turun keskustassa
sijaitseva Kåren on mielestäni toimiva keikkapaikka; ei liian
pieni muttei valtavirtainenkaan. Joku juoksahtaa hämärän salin
poikki, ja pöydästä hänelle huudetaan: - Hei, misson loppu
bändi? - Tuolla juomassa jotain kaljaa, kuuluu vastaus.
ÄÄRETTÖMÄN NOUSEVA DAMN SEAGULLS
Bändin esiintulo ja reippaasti liikkeelle lähtevä Polluted
Citizen repäisee lavan eteen kymmenisen bailaajaa, ja
kolmanteen biisiin (Wandering Ghost) mennessä heitä on
jo 50. Innokkaimmat heilujat käyvät hakemassa lisää kaljaa ja
tunnelman kohotessa myös yltyvät heittämään kannustavia
kommenttejaan bändille. Laulajapoika hymyilee ja kiittelee.
Loppua kohti setti tuntuu käyvän aina vain agressiivisemmaksi
ja mollivoittoisemmaksi. (Itseäni hivelevät enemmän
duurisoinnut sekä tietenkin Tambourine of Love -biisin
iloinen tamburiini.) Kahdeksas eli viimeinen, Nocturnal,
kuulostaa myös hyvältä.
Damn Seagulls saa yleisöltä mielenkiintoista suitsutusta: -
Siinä oli Sweatmasterin tyypit meidän takana kuuntelemassa, eli
nyt nää on ainakin suosionsa saavuttaneita! Joku kommentoi: -
Lyhyelt tuntu ja filmiä palo, ja jatkaa hiukan harmitellen: - Ei
ollu sitä polvillaan laulamista, vaikka sitä odotin. Ja
tosimieshän daivaa, vaikkei ois ketään alla…
Meitä onnistaa, sillä pöytäseuramme osoittautuu tämän
skenen ehdottomiksi asiantuntijoiksi. Mielipiteitä ja faktoja
satelee sen kun vain ehdin kirjoittaa: - Tää on hyperaktiivista
nörttirokkia. Äärettömän nouseva ja mielettömän loistava
bändi! On pyydetty Fleimareidenkin lämppäriksi, joten tän on
PAKKO olla hyvä orkesteri!
Äkkiä joukossamme istuu myös laulaja-Lauri. - Tota…
väsynyt mutta onnellinen, hän kuvaa senhetkisiä tunnelmiaan,
ja muistaa myös: - Ai La Bruta, meitähän on jo haastateltu
siihen!
No mutta, nyt on siis jo toinen tilaisuus hehkuttaa yhtyeen
erinomaisuutta. - Noo… sanotaan vaikka, että me ollaan
sika-tosi-mega-super-ultra-hyper-hyvii!
Kerron, etten ole ennen kuullut tämännimisestä bändistä,
unohtamatta myöskään kysyä, miten he ovat tänne päätyneet,
ohjelmistossa kun ei nimeä lue. Lauri kertoo naureskellen, että
oletettavasti he olivat ainoa paikalle saatu vaihtoehto viime
hetkellä peruuttaneen Division of Laura Leen tilalle. Suurin osa
bändistä on soittanut yhdessä jo viisi vuotta, ja nykyisellä
nimellään se on tunnettu parin vuoden ajan, sen jälkeen, kun
mukaan tuli kosketinsoittaja Jani. Ja nimen taustanhan arvaa
jokainen, joka on kokenut turhan kesyt lokit Linnanmäellä tai
snagarilla aamuyöstä! (Kun kerron yhtyeen nimen
herättäneestä lippis-mielikuvasta, kertoo Lauri ehdottomasti
haluavansa kyseisenlaisen päähineen: - Mä vaikka maksan
siitä! Olkoon tämä siis etsintäkuulutuksena.)
Damn Seagullsin lähitulevaisuudesta tiedetään sen verran,
että alkusyksystä pitäis ilmestyy joku ceedee-eepee-juttu.
Heinäkuussa on keikka Tavastialla ja syksyllä sitten
enemmänkin. Kotisivuja bändillä ei vielä ole, mutta sellaiset
ovat suunnitteilla. - Ja tammikuussa meidän ois tarkoitus mennä
armeijaan, yllättää Lauri.
Biisilista:
1. Polluted Citizen
2. Stony Ground
3. Wandering Ghost
4. The Brutus
5. Tambourine of Love
6. Knockout
7. Goddammit
8. Nocturnal
HIKI TEKEE TULOAAN
Seuraavaksi meitä liikuttaa Sweatmaster, jonka tehosta
kuulijat ovat varmoja jo ennen ensimmäistä biisiä: - Tämä
kolmen hengen rokkiorkesteri ei ole vetänyt yhtään huonoa
keikkaa: vaikka ois miten vähän jengii, ne vetää aina ihan
täysillä!
Ihan totta. Keikka alkaa Get It, Get It:lla, ja
kakkosbiisi imaisee minutkin lopullisesti mukaansa: en muista
ajatella ajan kulumista enkä paljoa työtehtäviänikään. Wanna
See it Donen aikana yleisön hyppiminen ja yleinen riehuna
näyttää nousevan ennätyslukemiin, Last to know tekee
olon jo hitusen tuskaisaksi, hakkaavaksi ja hiostavaksi. Yhtye on
todella nimensä mukainen!
Yksi yleisön edustajista uskaltaa esittää hieman eriävän
mielipiteensä verratessaan kahta ensimmäistä esiintyjää: -
Sweatmaster on loistavaa biletysmusiikkia, mutta kyllä Damn
Seagulls on levyllä paljon parempi ja mukaansatempaavampi.
Omasta mielestänikin D.S. vetää pidemmän korren ainakin
sympaattisuudessaan, mutta ei Sweatmasterkaan totisesti jätä
kylmäksi. Joku huutaa: - TÄÄ EI OIKEESTI PETÄ IKINÄ! Ei kai
siis ole turhaan kehuttu Suomen parhaaksi livebändiksi!
Biisilista:
1. Get it, Get it
2. I am a demon and I love R'n'R
3. Hold It!
4. Wanna See it Done
5. Uusi
6. TOnight
7. Last to know
8. People
9. Well connected
10. Too much love
11. Nothing to do but win
---
Ohjelmistonmuutos ihmetyttää jälleen: kolmen sijasta meitä
viihdyttääkin neljä esiintyjää, joista seuraavana näemme
Cosmo Jones Beat Machinen puolenyön maissa. Kuuntelen hetken
aikaa instrumentaali-introa, laulajan erikoista ääntä ja
melkoisen räväkkää soitantaa, ja päätän pitää tauon.
Sorry.
---
IHAN ÄIJIÄ
Alusta (itse asiassa jo häpeilemättömästä
soundcheckistä) asti olen varma siitä, että illan
pääesiintyjän rooli kuuluu itseoikeutetusti tälle yhtyeelle,
mutta edukseen erottuminen ei johdu sukupuolesta vaan
monipuolisuudesta. Melodisuus ja moniääninen laulanta
miellyttävät, ja biisien tahtilajeissa on eroja: räimettä
toki saadaan, mutta hidastempoisemmassa kappaleessa pistetään
twistiksi. Sopivana mausteena aistin välillä jotain
motown-henkistäkin.
Saan pöytäseuraltani kuulla vakuutteluja bändin
statuksesta: - Tytöt on ihan äijiä, niin paljon kuin nyt
naisenergialla voi olla! Kuvittele vaikka, kun Maria soittaa
sooloa, niin se ei mene koskaan väärin vaikka miehet roikkuu
siinä kiinni! - Tää on Suomen ainoa uskottava naisrokkibändi.
Roskildessakin soittivat jo kuusi vuotta sitten...
Ei kyllä muita tulekaan mieleen.
Feenix - Lauantai 8.6.2002
THE FLAMING SIDEBURNS: KAIKKI MAAILMANVALLOITTAJAN
ELEET
Alkuun täytyy todeta, että Feenix on aika kammottava paikka.
Sisustuksen ja kokonsa perusteella se on kuin ruotsinlaiva, mutta
saavatpahan artistit ja orkesterit kookkaan areenan
käytettäväkseen. Vakioasiakkaat, jotka tuntevat The Flaming
Sideburnsia taatusti vielä vähemmän kuin minä, näyttävät
sunnuntaikävelijöiltä valveutuneempien diggareiden joukossa.
Toistaalta illan esiintyjistö on muutenkin jossain määrin
värikästä. (Fleimareiden lisäksi Sir Elwood duo, Kari
Peitsamo ja Veeti.)
Reviews 
