Vaikka sitä ei heti uskoisi, on ruotsalainen The Hellacopters yksi viimeisen vuosikymmenen vaikutusvaltaisimmista bändeistä Pohjoismaissa. Vuonna 1996 debyyttialbuminsa julkaissut rähjäinen rokkimasiina on saanu peräänsä sellaisen lauman perässähiihtäjiä, että koko "scandinavian action rock"-skene on kokenut inflaation. Se, mikä erottaa Hellacoptersin näistä kopioista, on bändin jatkuvat kehitys sekä Nicke Andersonin ehtymätön sävelkynä. Herra Anderson on nimittäin tajunnut sen, että biisejä ei voi rakentaa pelkästään "one two three let's go"- sekä "uh oh, look out"-huutojen varaan. Valitettavasti Hellacoptersien tämänkertainen lämppäribändi Mensen oli unohtanut tämän faktan. Kolmen tytön ja yhden pojan muodostama norjalaisnelikko esitti Tavastialla tylsän ja ponnettoman setin, jota eivät ainakaan auttaneet keskinkertaiset kappaleet ja horjuva yhteissoitto. Yleisössä bändi ei herättänytkään liikehdintää, lukuunottamatta paria lavan edessä heilunutta tuoppisankaria. Keikan kirkkaimmaksi hetkeksi taisi jäädä alun pienoinen tulipalo, kun sädetikkunsa vahvistimen päällä olevasta kynttilästä sytyttänyt laulajakitaristi onnistui samalla sytyttämään ilmeisesti biisilistansa tuleen. Palava paperi tippui vahvistimen taakse, ja sitä syöksyivät sammuttamaan ripeä roudari sekä bändin rumpali. Tilanne ratkesi oluen voimin, ja yleisö antoi tilanteelle raikuvat aplodit. En voinut välttää mielleyhtymää erääseenkin Spinal Tap-orkesteriin...

Noin puolen tunnin setin jälkeen Mensen poistui lavalta, ja lava peitettiin valtavalla mustalla kankaalla. Parinkymmenen minuutin roudaustauon jälkeen Hellacopters aloitti keikkansa kuin vaivihkaa uuden levyn biisillä U.Y.F.S. Levyllä tuo levy ei ole allekirjoittaneeseen tehnyt suurempaa vaikutusta, mutta keikalla viimeistään komea kertsi nostatti hymyn suupieliin. Jo alusta pelin henki oli selvä Kopterit keskittyivät uusimman materiaalin esittämiseen, ja välillä tunnelmaa kohotettiin vanhoilla biiseillä. Etenkin loistavan High Visibility-levyn Toys & Flavors sai aikaan aikaan sellaisen hurmoksen, että niskakarvat nousivat pystyyn. Valitettavasti tuon biisin jälkeen lähdettiin fiilistelylinjoille Carry Me Home-kappaleella, joka ei ainakaan keikkatilanteessa esiintynyt edukseen. Muutenkin vanhaa materiaalia säästeltiin: kolmelta ensimmäiseltä levyltä kuultiin yhteensä vain viisi biisiä. Mutta mitäpä tuosta, Hellacoptersien tuotantohan on täynnä laadukasta tavaraa.

Lavaesiintyminen on myös yksi Hellacoptersien parhaimmista puolista, ja myös tällä kertaa nähtiin todella energinen show. Nicke ja Strings heiluivat ja soittivat kitaroitaan mitä ihmeellisimmässä asennoissa ja Robban takoi rumpujaan todellakin eläimen lailla. Eipä uskoisi, että äijän piti taannoin puolen vuoden tauon soittamisesta leikkauksen takia. Päivä päivältä yhä enemmän Gene Simmonsia muistuttava Boba keskittyi tuttuun tyyliinsä yhden nuotin kilkuttamiseen. Ainoa marmattisen aihe taitaakin olla Kenny, joka on omaksunut tyhjäpäisen tuijottelijan roolin vähän liiankin hyvin. Mies kun liikkui keikan aikana ehkä muutaman askeleen verran.

Vaikka keikka keskittyikin kahteen uusimpaan levyyn, äijät soittivat myös kaksi biisiä (Crimson Ballroom ja 1995) vuoden alussa julkaistulta Cream Of The Crap!-kokoelmalta. Encoreen säästetty "ikivihreä" Gotta Get Some Action aiheutti odotetun myllerryksen ja Hellacoptersien keikka päättyi By The Grace Of Godin kitaranulvotuksiin.

Illan päätteeksi tehdyt johtopäätökset:
- Hirvittävät lippujen hinnat, 25 euroa. Gearfesteilla soitti kahdeksan bändiä, hinta 20 euroa.
- Mensen oli turha kiinnitys.
- Koptereilta taattua laatua, ehkä viimeinen puristus kuitenkin puuttui.
- Kummankin bändin kanssa yhden biisin esittänyt Adam West-mies Jake Starr on mahtava mies!

Jarmo Hiltunen

<< Back to main