Haudi! Tässä raportti tuoreesta Provinssirockista '03, pääpaino pienten lavojen yleisömagneeteilla.

Perjantai

Perjantain ensimmäinen noteerattava bändi oli uutta kevättään elävä Melrose. Itse kun ei ole kymmenisen vuotta sitten intoillut bändin tahtiin, ei mitään nostalgiafiboja ei päässyt syntymään. Oikeastaan vasta tämä livekokemus avasi kunnolla oven yhtyeen maailmaan. Ja mitäs sieltä löytyi? 50-luvun billyä, Link Wrayta, villinlännen tunnelmia, pulisonkeja, kovaa lavaliikehdintää ja hetken hurmiota. Toisaalta tietty puuduttavuus iski joissain biiseissä hieman päälle, liiallinen rutiiniko sen aiheutti vai mikä? Niin ja kyllähän sieltä lavalta myös se Suomen Brian Setzer taas löytyi.

No sitten Zanzibarille ja toisen pitkän linjan vääntökoneen, Trouble Bound Gospelin pariin. Yhtye on niitä harvoja tiukkoja ja uskottavia rikkinäisen bluesin ja garagerytkeen sympiooseja, jotka tulevat Savon ulkopuolelta, tässä tapauksessa Turusta siis. Saakelin hyvin homma taas toimi, eiku räkäklimpit kattoon ja kahta kovempaa kaahausta aina kehiin. Ainoa pieni tunnelman latistaja oli hapuileva viimeinen biisi, R.I.P. Keikan jälkeen joku hevariäijä tuli avautumaan, että "joko näillä on joku tosi oma juttu, tai sitten nää on armotonta paskaa". Pieni mainos vielä loppuun, eli kandee sijoittaa pari euroa yhtyeen mainioon In The Middle Finger Jungle -seiskatuumaiseen.

Vielä täytyi käydä tsiikaamassa The Raveonettes perjantain viimeisinä esiintyjinä. Bändi oli niin tylsä, että piti lähteä pois aika vilkkaasti ja vielä kun päälavalta raikasi Audioslaven tulkitsemana Seven Nation Army niin johan oli fiilikset maassa. Miksi niin loistavaa bändiä kuin The White Stripes pitää jatkuvasti häpäistä yhä rankemmalla kädellä? Prkl.

Lauantai

Micrat rules! Pienen Moulin Rougen eteen kerääntyi ihan runsaassa määrin ihmisiä seuraamaan keikkaa, joka ei siis ole mikään ihme kun ajattelee tyttöjen jo hetken aikaa kestänyttä nostetta Suomen rokkiympyröissä. Huonompi hommaa vaan kun lavan puuttumisesta johtuen näköyhteys oli hankala. Itse jouduin ihan taistelemaan säilyttääkseni eturivipaikkani, kun juopuneet läskimahat yrittivät päästä näkemään vilauksen näistä kauniimman sukupuolen edustajista. Mutta siis meininki oli todella hyvä jälleen kerran rankkasateesta ja sähkökatkoista huolimatta. Tämän vuoden Provinssin paras bändi? Kyllä.

Sitten Sternosnake. Jossa tunnustusta saanut Chicago 1959 kirjan kirjoittanut Jaska Filppula tulkitsi bluesränttätänttää North Statesmenin äijien ja TBG:n Makken säestäessä. Ja hyvin toimi, etenkin Jaskan Nick Cave -olemus ja mainio ääni tekivät vaikutuksen. Miksei tähän bändiin ole ennen törmännyt? Tällä kertaa minun lisäkseni yleisössä, joka seurasi keikkaa kahdeksan metrin päästä oli ehkä n. neljä ihmistä. Liekö syynä päälavalla jyrännyt (vaisu) Queens Of The Stoneage? Mutta mitä helvettiä - Zanzibarin lavan edessä olevan aidan takana järjestystä vartioi viisi järjestysmiestä!

Yhdeltä yöllä oli sitten vasta The Flaming Sideburnsin aika. Tietyistä tekijöistä johtuen tässä vaiheessa keskityin jo enemmän lavanedusliikehdintään ja muutenkin itse keikasta ei niin skarppia kuvaa ole. Mutta tiivistetyt muistikuvat ovat seuraavat: Blues Sectionin Hey Hey Hey oli loistava cover-valinta, järkkärit olivat superkoomisia äitihahmoja ja Fleimarit olivat kovassa vedossa. Yö oli kylmä.

Sunnuntai

Sweatmamat ja lähes täpötäysi YleX-teltta. Tässä keikassa oli ehkä bändin taholta havaittavissa ylimääräistä starailua ja kikkailua biisien välissä jne. kuin yleisesti on totuttu, mikä varmasti johtui isosta lavasta ja runsaslukuisesta yleisöstä. Mutta ei mitään häiritsevää sillä musiikki ja meininki toimi siinä missä muuallakin. Niin ja nyt oli vielä sunnuntai-iltapäivä! Huh. Sweatmasterin maailmanvalloitus lienee siis vain ajan kysymys. Sympaattisuuspisteet täytyy vielä tähän loppuun lätkäistä.